Miksi aikuinen ihminen huutaa lapselle? Mielestäni se on aina aikuisen osaamattomuutta tai neuvottomuutta tilanteissa, joihin ratkaisua vain ei tahdo löytyä. Syitä on monia: väsymystä, stressiä, maailman myllerrystä, oman elämän myllerrystä tai jotain muuta. Lapsi ei kuitenkaan koskaan saisi olla kärsijänä aikuisten maailman ongelmista.
Lapsen on hyvä tietenkin oppia, että myös aikuiset tuntevat, rakastavat, iloitsevat, olevat vihaisia, pettyneitä, toiveikkaita ja niin edelleen. Lapselle pitäisi opettaa tunteiden terveellinen purkamistapa. Me kaikki tiedämme, että kun lapsi suuttuu tai on vihainen se muuttuu helposti muiden kiusaamiseksi, huutamiseksi tai yleiseksi riehumiseksi. Miksi? Koska lapset eivät osaa vielä ohjata, nimetä tai purkaa tunteitaan kuten me aikuiset.
Aikuisten tulisikin oppia, etteivät lapset ole "pieniä aikuisia", vaan lapsia, joiden kokemukset maailmasta ja sen ilmiöistä sekä omasta itsestään ja omista tuntemuksistaan eroavat kovasti aikuisten vastaavista.
Tunnetaidot ovat todella tärkeää oppia. Sosiaalinen kanssakäyminen ei suju, ellei ymmärrä omia tai muiden tunteita. Toki tässäkin on ääritapauksia, jossa ihminen ei sairautensa takia kykene tuntemaan empatiaa.
Jäähypenkki on ollut itselleni aina todella etäinen asia. Mitä jäähypenkillä haetaan? Laitetaan neljävuotias istumaan jäähypenkille muutamaksi minuutiksi miettimään tekoaan, jonka rakenteita hän ei kykene vielä kunnolla ymmärtämään? Parempi ratkaisu on aina mielestäni, että lapsi saa rauhoittua aikuisen lähellä ja purkaa tapahtunutta aikuisen kanssa jälkikäteen. Impulssien vallassa olevan lapsen mietteistä ei tule oikeastaan mitää. Eihän vihanen aikuinenkaan kykene tekemään rationaalisia päätöksiä.
Annetaan lapsille sellainen malli ja viesti, että on ok. tuntea. On ok. olla vihainen, iloinen, toiveikas, riemuissaan, kiukkuinen, mutta näitä tunteita on hyvä purkaa terveesti. Muita ihmisiä ei saa esimerkiksi lyödä, vaikka olisi kuinka vihainen. Lapsi on todella pieni, mutta tunteet saattavat silti olla todella suuria -ja ovatkin. Niin suuria, ettei lapsi kykene niitä yksinään ratkomaan.
Tällöin tarvitaan aikuista, joka osaa nimetä lapsen tunteen ja hyväksyy, keskustelee ja on kiinnostunut, läsnäoleva aikuinen.
Meillä aikuisilla on vaativa ja antoisa tehtävä olla se tukipilari, joka pysyy lapsen elämässä, vaikka välillä tulee myrskyjä ja lapsen suusta sataa tulta ja akanoita meidän päällemme. Me olemme vahvoja runkoja, jotka saattavat kyllä vähän huojua tuulessa, mutta ei kaatua. Me osaamme kohdata lapsen tunteet ja antaa merkkejä hyväksynnästä ja rakkaudesta.
Tunteet ovat lapselle sellainenkin viidakko, että he tarvitsevat oppaan matkalle. Emme mekään ole kuitenkaan täydellisiä. Joskus matkaopaskin saattaa kääntyä harhaan, turhautua ja huutakiin ohjattavilleen. Tärkeintä on kuitenkin jälkikäteen pyytää anteeksi ja selittää, että kiukku vain yksinkertaisesti sai yliotteen. Sekin on hyväksyttävää -välillä. Me olemme kaikki ihmisiä.
Tämä ymmärrys ja rakkaus juurtuu myös lapseen ja hänestäkin tulee ymmärtävä ja rakastava, joka näkee ainutlaatuisuuden paitsi itsessään, myös muissa ihmisissä, ei pelkää näyttää tunteitaan, eikä myöskään pelkää vastata muiden tunteisiin ja tarpeisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti